Kolumni: Koronavuoden opetuksia Suomesta

Kolumni: Koronavuoden opetuksia Suomesta

06/04/2021
Jukka Kekkonen, Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, Helsingin yliopisto

Vakavat kriisit testaavat aina valtioiden ja kansalaisyhteiskunnan tilaa laajaulotteisesti. Kansainvälisten vertailujen perusteella on ilman muuta selvää, että Suomi selvinnyt koronavuodesta hyvin yleisesti ottaen ja erinomaisesti terveyteen liittyvien mittarien valossa. Koronakuolemia on Suomessa väkilukuun suhteutettuna todella vähän. Tässä on hyvä muistaa myös se, että kansainvälisissä luokituksissa Suomi on kärkisijoilla demokraattisen oikeusvaltion toimivuudessa ja edelleen maailman ykkönen onnellisuustilastossa.

Näihin faktoihin nähden on pakko kummastella yhteiskunnallisen keskustelun sävyä ja laatua Suomessa. Opposition tehtävä on demokratiassa – tietenkin – kriittisesti arvioida hallituksen toimia. Nyt kaikki ei ole kyllä mennyt ihan putkeen. Oppositiota ei nimittäin voi ainakaan syyttää johdonmukaisuudesta: välillä se on vaatinut nopeammin lisää kontrollia ja seuraavassa hetkessä taas ehdotetut rajoitukset ovat olleet liiallisia. Se perusasia on ilmeisesti hämärtänyt, että elämme nyt tilanteessa, joka on uusi, paljolti ennakoimaton ja koko ajan muuttuva. Epävarmuuden oloissa päättäjien on pakko punnita erilaisia vaihtoehtoja ja muuttaa näkemyksiään tarvittaessa.

Oppositio on Suomessa saanut hyvää tukea medialta, jossa sensaatiohakuisuus, sanasaivartelu ja yhä pienempien yksityiskohtien vatvominen on johtanut siihen, että pääasiat ovat peittyneet detaljien alle. Metsä ei ole erottunut puilta

Puhtain paperein ei selviä hallituskaan. Sen toiminnassa on ollut tarpeetonta avoimuuden puutetta, sekoilua tiedottamisessa ja selviä toimien koordinaation ongelmia. Silti tulokset ovat olleet kansainvälisesti vertaillen niin hyviä, että arvolause nousee varsin korkealle.

Varsin yleinen kokemus lienee se, että pandemiavuosi on paljastanut uusi piirteitä paitsi viranomaisten toiminnassa myös ihmisten käyttäytymisessä. Keskuudessamme on esimerkiksi yllättävän monia sellaisia, jotka ovat olleet erityisen innostuneita rajoituksista ja erilaisista kontrollitoimista. Toinen huomio on se, että monet tuntuvat kaipaavan yksinvaltiasta, joka kertoisi, mitä pitää tehdä.

Viranomaistoiminnassa taas on korostunut se, että kansalaisia kohdellaan kuin vajaavaltaisia, joiden toimia pitäisi ohjata yksityiskohtaisesti. On suorastaan absurdia nähdä kuinka hallituksen jäsenet ovat ilta toisensa jälkeen jakaneet kansalaisille neuvoja siitä, miten pitää käyttäytyä. Oppositio on tässäkin ollut vielä hallitustakin holhoavampi vaatien selkeämpiä ja vielä yksityiskohtaisempia käyttäytymisohjeita. Voi kysyä, mitä tällainen asenne kertoo luottamuksesta kansalaisen arkijärkeen?

Sama yksityiskohtiin juuttuminen ja loputon saivartelu on tullut esille erityisesti poikkeustilan lainvalmistelun yhteydessä ja siihen ovat syyllistyneet myös monet juristit. On unohtunut se perusasia, että nimenomaan lakien avulla voimme järkevästi vaikuttaa kansalaisten ja yhteiskunnan toimintaan.

Jos joku näkee lainsäädännössä – usein perustuslaki ja sen ”tiukat” tulkinnat nostetaan varoittavaksi esimerkeiksi –  ratkaisevan esteen järkevälle politiikalle epidemian tai jonkun mukaan ongelman ratkaisemiseksi, hän on ymmärtänyt asiat väärin. Silloin, kun väitetään lakien ja lainsäädäntöprosessin olevan esteenä hyvällä politiikalle, on argumentti poliittinen, laeista on tehty syypää ”väärään politiikkaan”. Tosiasiassa lainsäädäntö tarjoaa oivallisen välineen, eikä esteen, hoitaa asioita järkevällä tavalla. Toinen asia on se, riittääkö yhteisymmärrystä määrätyn ratkaisun toteuttamiseen.

Koronavuoden pääopetuksen tiivistän seuraavasti. Kriisin keskellä on pakko oppia sietämään epävarmuutta. Ongelmat eivät ratkea ylhäältäpäin tulevalla sanelulla, käskyttämisellä. Menestymme parhaiten vaalimalla demokratiaa, käyttämällä eri alojen asiantuntemusta päätöksenteossa ja pohtimalla avoimesti tutkimukseen perustuvia toiminnan vaihtoehtoja. Tähän liittyvät vielä luottamus tutkittuun tietoon ja kansalaisten kykyyn toimia tavalla, joka ei vaaranna yhteisen hyvä toteutumista.



0

Your Cart