Fuengirolassa kasvanut: ”Meillä ei ollut 60-luvulla sähköjä tai vettä”

Fuengirolassa kasvanut: ”Meillä ei ollut 60-luvulla sähköjä tai vettä”

02/09/2021
Elämä Aurinkorannikolla oli kovaa ja köyhää sodanjälkeisinä vuosikymmeninä.
Jesús ja Isabel ovat nähneet, kuinka Fuengirola ja Mijas ovat muuttuneet kyläpahasista nykyisiksi vilkkaiksi kaupungeiksi. Mustavalkokuvassa Isabelin äiti (oik.) on kutomassa lapsilleen vaatteita kotitalon edustalla 1960-luvulla.

On 1950-luvun loppu Fuengirolassa. Välimeren aallot hakkaavat laituria, joka seisoo kalastajien matalien rakennusten edustalla. Pääkadulta kuuluu moottorien pauhun sijaan talojen vierustalle köytettyjen aasien hirnuntaa.

Pieni espanjalaistyttö tepastelee uuden kotitalonsa hiekkaisella pihalla. Valkoisten talojen identtiset ovi- ja ikkunarivit tuntuvat jatkuvan loputtomiin, kuten myös päivät, joina nälkä kurnii rinnan alla.

– Meillä ei ollut mitään. Isä oli muurari, mutta hän sai hyvin pientä palkkaa. Kun olin kolmevuotias, muutimme ”Las protegidasiin” vähävaraisille rakennettuihin taloihin, kertoo nyt 68-vuotias Isabel Escalona.

Samat talot ovat yhä pystyssä lähellä Sohailin koulua. Nyt välissä on lukuisia katuja korkeine kerrostaloineen, mutta 1950-luvulla myrskyävä meri tavoitteli usein Isabelin kotia.

Fuengirola oli kalastuksesta elävä kylä, jonka asukasluku ei ylittänyt seitsemää tuhatta.

Hiilihella kodin keskipiste

– Uusi asunto oli suorastaan tilava. Meillä oli kaksi huonetta kolmelle lapselle ja vanhemmille. Myöhemmin sain vielä kaksi veljeä, Isabel sanoo.

– Muistan äidin hiilihellan vierustalla. Vettä ei tullut sisälle, vaan sitä haettiin rakennuksen nurkalta. Eikä ollut moppeja, vaan me lapset kannoimme merestä vettä ja luuttusimme lattioita.

Francon aikaisen kouluarjenkin Isabel muistaa hyvin. Kovan kurin lisäksi mieleen on jäänyt lapsille suuresta saavista jaettu maito. Isabel kertoo pyrkineensä aina jonon hännille, sillä pohjalla olevat maitojauheen paakut täyttivät vatsaa.

Kyyneleet kirpoavat naisen silmiin, kun hän muistelee lapsuuttaan.

– Oikeaksi lapsuudeksi voi sanoa vain sitä, kun menimme rannalle rakentamaan hiekasta taloja ja katsomaan saapuvia veneitä. Suurin osa korttelissamme oli kalastajia ja saimme heiltä kalaa, hän sanoo päätänsä pudistellen ja luoden katseen mieheensä Jesúkseen, 75.

Hän on Mijasista maaseudulta. Heillä oli maata ja eläimiä, eli sentään aina ruokaa pöydässä.

TEKSTI ja KUVA: Eeva-Maria Hooli

Lue Isabelin ja Jesúksen tarina 1950-luvulta nykypäivään syyskuun 2021 Olé-lehdestä!

Lue digilehti Tilaa Olé-lehti



0

Your Cart