Kolumni: Kuolema Suomessa

Espanjassa tehohoitoa annettiin, mutta Suomessa ei.

VANHA viisaus sanoo, että sairaalaan olisi paras joutua aina mahdollisimman terveenä, oli se missä päin maailmaa tahansa.

Äskettäin kuitenkin kuulin hyvältä ystävältäni suomalaisen sairaanhoidon käytännöistä kokemuksen, joka panee kysymään, miten Suomessa sovelletaan tehohoidon rajauksia avustajaa tarvitseviin vammaisiin, tai ihmisiin, joilla on niin sanottuja perussairauksia.

Millä perusteilla tehohoito evätään? Onko asiasta ylipäätään käyty riittävää keskustelua? Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kiinnitti siihen äskettäin huomiota viittaamalla koronakuolemien suureen määrään Suomessa.

Ystäväni vaimoa oli hoidettu espanjalaisessa yliopistosairaalassa perusteellisesti kaksi kuukautta. Hän oli kuukauden tehohoidossa ja kuukauden vuodeosastolla niin, että puoliso voi yöpyä samassa huoneessa.

Vaimo kuntoutui kuoleman porteilta. Hän käveli itse Finnairin koneeseen, jolla pariskunta lensi Suomeen. Mutta kotona hän sai virtsaputkentulehduksen.

Terveyskeskuksessa ei annettu antibioottia. Tulehdus paheni verenmyrkytykseksi. Nainen piti viedä sairaalan päivystykseen.

Sairaalassa kiellettiin heti tehohoito. ”Yleiskunto, perussairaudet ja muistisairaus huomioiden hoidonrajaukset ovat perusteltuja”, lukee epikriisissä.

Kymmenen päivää myöhemmin nainen kuoli. Hän oli 69-vuotias.

Kuusi vuotta aiemmin nainen oli saanut aivoinfarktin. Siitä asti mies oli hoitanut häntä kotona. He kulkivat Suomen ja Espanjan väliä asuntoautolla.

Kävin heidän luonaan viime syksynä. Vaimo muisti minut hyvin. Puhuimme vanhoista ajoista ongelmitta. Hän tarvitsi päivittäistoimissa apua, mutta ystäväni rakasti vaimoaan ja halusi hoitaa häntä – ja vaimo halusi elää.

Kuitenkin eräiden vaimoa Helsingissä hoitaneiden lääkärien mukaan tehohoitoa saadakseen ”pitää olla itsenäiseen elämään pystyvä ihminen”.

Tämä käy ilmi keskusteluista, jotka tallentuivat miehen matkapuhelimen sattumalta päällä olleeseen nauhuriin sairaalassa.

Vaimo ei saanut Suomessa hengityskonetta, eikä keinomunuaishoitoa, vaikka mies niitä pyytämällä pyysi vedoten vammaisten oikeuksiin ja kansalaisten yhdenvertaisuuteen.

Yhtenä päivänä, kun mies tuli katsomaan vaimoaan, tältä oli lääkitys- ja ravintoletku irti. Letku pantiin takaisin vasta kiivaan sananvaihdon jälkeen.

Hoidosta vastaava lääkäri perusteli, ettei potilaan kärsimyksiä haluta lisätä. ”En usko, että kunto enää kohenee”, lääkäri totesi.

Espanjassa julkinen terveydenhuolto teki kaikkensa pelastaakseen suomalaisen, mutta Suomessa hänet nähtiin kypsäksi kuolemaan.

On tietysti paha mennä sanomaan, oliko se tapauskohtaista, vai ovatko hoitoasenteet yleisemminkin erilaiset.

Päätös hoidonrajauksesta tehtiin Suomessa kuulematta potilaan kanssa päivittäin elävää lähiomaista, eli aviomiestä. Kun mies sai tietää siitä, hän vastusti päätöstä. Mutta päätös oli sairaalahierarkiassa peruuttamaton.

Ylilääkäri vakuutti, että hoidonrajaukset tehdään kaikkien kohdalla samoin perustein, ja samanlaisille potilaille annetaan samanlaista hoitoa.

”Jos on sairauksiensa vuoksi toisen avusta vahvasti riippuvainen, niin se kyllä rajaa tehohoidon pitkälti pois Suomessa”, ylilääkäri linjaa matkapuhelimen tallettamassa sananvaihdossa.

Emme tiedä ovatko vammaisen potilaan hoitolinjaukset todella samat kautta Suomen, mutta Espanjassa ei siis tässä tapauksessa hoidonrajausta tehty.

”Puoliso oletti, että täällä hoidetaan samalla intensiteetillä kuin Espanjassa”, kirjattiin vaimon potilastietoihin Helsingissä.

Ystäväni, joka on emeritusprofessori ja kansainvälisesti tunnettu antropologi, sanoo katuvansa syvästi, että toi vaimonsa Espanjasta Suomeen.

OLE-kolumni / elokuu 2022
Jyrki Palo / Madrid