Kolumni: Oikeus ja armo

Espanjan hallitus pohtii parhaillaan armahduksien antamista Katalonian syksyn 2017 tapahtumien vuoksi vankeuteen tuomituille separatistien johtajille. Mahdollinen armahdusten käyttö jakaa mielipiteitä vahvasti myös pääministeri Pedro Sánchezin omassa puolueessa.

Tilanteen taustoittamiseksi on hyvä tuntea armahdusten käytön historiaa ja pohtia, miten armo ja oikeus liittyvät toisiinsa.

Armo on kristinuskon tärkeimpiä peruspilareita ja sitä kautta kulttuurimme ytimessä. Armossa on aina kysymys poikkeuksellisesta, ”ansaitsemattomasta lahjasta” sen saajalle.  Kysymys ei siis ole oikeudesta, joka toteutuisi jonkun säännön perusteella. Historian kuluessa armahdukset ovat elimellisesti kuuluneet yhteiskunnalliseen vallankäyttöön.

Armahdusten merkitys oli suurimmallaan ennen oikeusvaltion läpimurtoa, itsevaltiuden aikana. Itsevaltiaat hallitsijat – Euroopassa itsevaltius oli vahvimmillaan 1500-1700 lukujen välisenä aikana – eivät olleet sidottuja lakiin. He saattoivat yhtä lailla tuomita kuin armahtaakin rikoksentekijöitä. Lakisidonnaisuudesta ei ollut tietoakaan, mielivalta rehotti. Yksinvaltiaat vastasivat teoistaan vain ”Jumalalle ja historialle”. Samaa vallan oikeuttamisen kaavaa ovat käyttäneet myöhemmätkin itsevaltiaat Francoa myöten.

Voidaankin sanoa, että hallitsijalle kuuluva armahdusvalta on nykyajan demokraattisissa valtioissa eräänlainen reliikki, jäänne historiasta. Silti armahduksia käytetään ja niillä voi olla nykyaikanakin valtava merkitys.

Yleensä oikeusvaltioissa erotetaan yksittäiset valtion johdon suomat armahdukset ja laajempia ryhmiä koskevat armahduslait (amnestia). Tämä jaottelu omaksuttiin jo 1919 hallitusmuotoon Suomessa. Sisällissodan jälkeen punavankien armahdukset olivat kenties merkittävin keskustelunaihe eduskunnassa pitkälle 1920-luvulle.

Myöhemminkin armahdukset ovat olleet aika ajoin esillä. Vuonna 1967 annettiin itsenäisyyden 50-juhlavuoden armahdus, joka toi lievennyksiä rangaistusvangeille. 1980-luvulla presidentti Koiviston armahduspolitikkaa arvosteltiin taloudellisiin rikoksiin syyllistyneiden suosimisesta. Koiviston jälkeen presidentit ovat käyttäneet armahduksia on selvästi pidättyvämmin.

Mielenkiintoinen havainto on se, että armahdusten myöntämisessä on nähtävissä linjoja ja niiden muutoksia siitä huolimatta, että jokaisen armahduksen tulisi olla erilainen ja yksilön erityiseen tilanteeseen liittyvä. Armahduksia ei myöskään perustella.

Espanjassa, kuten useimmissa demokraattisissa oikeusvaltioissa, armahduksista päättää maan hallitus. Olipa päättäjä kuka tahansa, armahdusten myöntämiseen liittyy erilaista arvoperusteista harkintaa, joka on usein vahvasti poliittista. Tämä on tilanne juuri nyt Espanjassa.

Armahtaminen ei ole luonteeltaan juridinen, vaan poliittinen päätös. Kenelläkään ei ole itsestään selvää oikeutta saada armahdusta. Tähän liittyy sanonta: käyköön armo oikeudesta.

Varmaa on, että yksimielisyyttä ei löydy Katalonian separatistien johdon armahdusten hyväksyttävyydestä. Separatistit pitävät – tosin selkeästi paikkansa pitämättömin perustein – 2017 tapahtumista käytyjä oikeudenkäyntejä ja annettuja tuomioita poliittisina. Siksikin tuomitut pitäisi heidän mielestään armahtaa. Oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti armahtamiselle täytyisi kuitenkin olla joitain erityisiä perusteita kuten vankilassa olevien terveydentila, perhesiteet tai katuminen. Arvioidaankin, että Sánchez pyrkii pitämään hallituksensa koossa toimimalla hänen hallitustaan tukevien separatistipuolueiden ja näiden tukijoiden toivomalla tavalla.  

Tällöin Sánchez liittyisi pitkään historialliseen traditioon, jossa armahduksilla tehdään politiikkaa. Näin on toimittu myös demokraattisissa valtioissa, joskin eniten armahduksia on käytetty demokratiasiirtymien yhteydessä.

Demokratian kansalaisten yhteenkuuluvaisuuden näkökulmasta parhaisiin ratkaisuihin on päästy, kun armahduspolitiikka on löytänyt laajasti kannatetun ”kultaisen keskitien” oikeusvaltiollisen oikeudenkäytön ja armollisuuden osoittamisen välillä.

Jukka Kekkonen